Posts tagged 1993

Jurassic Park, 1993

  • Ohjaaja: Steven Spielberg
  • Alkuperäismaa: Yhdysvallat
  • Kesto: 127 min
  • IMDB: 8.0/10
  • Voitti 3 Oscar-palkintoa: visuaalisista tehosteista, äänityksestä ja äänitehosteista

Mistä se kertoo?

Miljonääriliikemies John Hammond (Richard Attenborough) on tiedemiesryhmänsä avulla onnistunut kloonaamaan dinosauruksia. Hän on kasaamassa esihistoriallisista eläimistä elämyspuistoa, Jurassic Parkia, saarelle Costa Rican lähistölle. Rahoittajat ja vakuutusyhtiöt kaipaavat kuitenkin lisätakuita puiston turvallisuudesta sen jälkeen kun yksi työntekijöistä kuolee työtapaturmassa.

Ulkopuolisiksi asiantuntijoiksi valitaan kolme tohtoria, paleontologit Alan Grant (Sam Neill) ja Ellie Sattler (Laura Dern) sekä matemaatikko Ian Malcolm (Jeff Goldblum). Grant ja Sattler eivät ole uskoa silmiään nähdessään eläviä dinosauruksia. Malcolm epäilee puiston ja kloonaamisen eettisyyttä.

Tohtorit sekä Hammondin lapsenlapset Tim (Joseph Mazzello) ja Lex (Ariana Richards) lähtevät puiston läpi kulkevalle safarille siinä uskossa, että 10000 voltin jännite pitää dinosaurukset omalla puolellaan aitaa. Samalla puiston järjestelmien ylläpidosta vastaava ja talousvaikeuksista kärsivä insinööri Nedry (Wayne Knight) on keksinyt tavan tienata enemmän kuin mitä Hammond on valmis maksamaan.

Onko se hyvä?

Tieteiskirjailija ja Teho-osaston luoja Michael Crichton sai vauhdikkaan dinosauruspuistoromaaninsa Jurassic Parkin elokuvaoikeudet myytyä jo ennen kirjan julkaisua. Elokuvan ohjaajaksi ryhtyi Steven Spielberg, yksi maailman kuuluisimmista tieteis- ja seikkailuelokuvien tekijöistä. Efektipuolella käyttöön otettiin animatronisten dinosaurusten lisäksi ennätysmäärä uudelle tasolle noussutta tietokonegrafiikkaa. Lopputulos oli sekä yleisö- että arvostelumenestys.

"Näe uskottavannäköiset dinosaurukset mellastamassa" -aspektin lisäksi Jurassic Parkin tarina on melko yksinkertainen moraalisatu. Elokuvan alkupuolella Jeff Goldblumin hieman koomisen pelimiesmäinen matemaatikko kertoo varoittavasti kaaosteoriasta ja, kuinka ollakaan, dinosauruspuistossa asiat karkaavat käsistä. Spielbergin lapsenmielinen tyyli pelastaa kuitenkin leffan liialta ryppyotsaiselta sormienheristelyltä.

Elokuvan pääosassa ovat luonnollisesti näyttelijöiden ohella dinosaurukset. Ne näyttävät parinkymmenen vuoden ikäisenäkin täysin uskottavilta, mikä on nopeasti vanhenevan teknologian kanssa aika uskomaton saavutus.

Jurassic Park olisi todennäköisesti hyvin erilainen elokuva, jos sen olisi ohjannut kukaan muu kuin Steven Spielberg. Spielbergillä on uskomaton kyky luoda kohtauksia, jotka toimivat - oli kyseessä sitten erikoistehoseiden täyttämä takaa-ajo tai mahdotonta näkyä katsova ihmisnaama. Jurassic Park on tupaten täynnä hyvin rytmitettyjä ja leikattuja hetkiä, jotka nostavat löysähkön tieteiskertomuksen oikeasti laadukkaaksi elokuvaksi.

Sonatine, 1993

Elokuvasta

  • Ohjaaja: Takeshi Kitano
  • Alkuperäismaa: Japani
  • Kesto: 94 min
  • IMDB: 7.5/10

Mistä se kertoo?

Yakuza-kapteeni Murakawa (elokuvan myös ohjannut Takeshi Kitano) pyörittää Tokiossa hyvin kannattavaa läänitystä. Rikoksilla vaurastunut Murakawa haaveilee jo eläkkeelle jäämisestä, varsinkin kun edellinen operaatio maksoi hänen tiimilleen kolmen miehen hengen. Pomo pyytää kuitenkin kapteenia suorittamaan vielä yhden tehtävän Okinawalla: syndikaatin liittolainen tarvitsee apua sodassaan toista klaania vastaan.

Tehtävänanto haiskahtaa kummalliselta, mutta Murakawa pakkaa jäljelläolevat sotilaansa ja muutaman uuden märkäkorvan pikkubussiin ja suuntaa Okinawalle. Epäilykset lisääntyvät, kun liittolaisklaanin päällikkö ilmoittaa, että tilanne on hallinnassa ja Murakawan sotilaita tyrkytettiin heille Tokion suunnasta. Kohta tiimin tilapäinen päämaja joutuu pommi-iskun kohteeksi ja Murakawa miehineen väijytetään baarissa asemiesten toimesta. Kylmäverinen Murakawa tappaa väijyttäjät, mutta jotain on selvästi pielessä.

Murakawa vetäytyy miestensä kanssa etäiselle rantamökille arvioimaan tilannetta ja pysymään poissa vaaran tieltä. Mökillä ei ole sähköä tai juoksevaa vettä ja gangsterit joutuvat viihdyttämään itseään ja toisiaan laulamalla, tanssimalla, frisbeetä heittelemällä, painimalla ammuskelemalla ja muunlaisilla enemmän tai vähemmän lapsellisilla hullutuksilla. Kotvan kuluttua rannalla kävelemässä oleva Murakawa todistaa sattumalta raiskausyrityksen ja veitsen kanssa Murakawan kimppuun käyvä mies saa surmansa. Uhri, Miyuki (Aya Kokumai), ihastuu jännittävän vaaralliseen pelastajaansa ja jää norkoilemaan Murakawan seuraan paremman tekemisen puutteessa.

Jonkin ajan kuluttua Okinawaan ilmaantuuu salamurhaaja (Eiji Minakata), joka surmaa sekä toisen sotivan klaanin päällikön että osan rannalle majoittuneista Murakawan miehistä. Sattuman kaupalla Murakawa on sopivasti piilossa ja jää henkiin. Kaupunkiin saapuu myös toinen tokiolainen Yakuza-päällikkö ja Murakawa tajuaa, että lomailun on loputtava.

Onko se hyvä?

“Beat” Takeshi Kitanoa sanotaan joskus Japanin Quentin Tarantinoksi, mutta ainakin Sonatinen tapauksessa vertaus on aika pinnallinen, sillä reteän ja rikosaiheisen tarinan lisäksi yhtymäkohdat virtaviivaiseen ja äärimmäisen hiottuun Tarantinoon ovat aika vähissä. Kitano käyttää paljon kummallisia kuvakulmia ja leikkauksia, mihinkään liittymättömiä kohtauksia ja melkein slapstickin puolelle menevää visuaalista huumoria. Väkivaltaa on kyllä Tarantinon tavoin runsaasti, mutta supercoolin sijaan Kitanon ammuskelukohtaukset näyttävät kaurismäkeläisen lakonisilta.

Elokuvan musiikista vastaa Joe Hisaishi. Muistakin Kitanon elokuvista ja erityisesti Hayao Miyazakin animaatioiden soundtrackeista tunnettu Hisaishi on saanut aikaiseksi hienoa John Carpenter-tyylistä jännitystunnelmaa. Harmittaa vaan, että elokuvan aikana musiikkia kuullaan harvakseltaan.

Sonatine ei aukea kovin helposti, sillä moni tarinan kannalta oleellinen seikka (kuten Murakawan hyvä taloudellinen tilanne) mainitaan ehkä yhdessä lauseessa. Elokuvan pitkän rantahuvilalle sijoittuvan keskivaiheen aikana yakuzaklaanien tarinaan ei kosketa oikeastaan ollenkaan. Henkilökohtaisesti en myöskään välittänyt elokuvan runsaasta japanilaistyyppisestä hulluttelusta; en oikein ymmärtänyt, että mitä pointtia gangsterien pelleily rannalla edesauttoi.

Kolme väriä: Sininen (Trzy kolory. Niebieski), 1993

Elokuvasta

  • Ohjaaja: Krzysztof Kieślowski
  • Alkuperäismaa: Puola / Ranska / Sveitsi
  • Kesto: 98 min
  • IMDB: 7.9/10

Mistä se kertoo?

Maailmankuuluisan säveltäjän vaimo Julie (Juliette Binoche) menettää miehensä, lapsensa ja melkein henkensä kohtalokkaassa auto-onnettomuudessa. Herättyään sairaalassa ja kuultuaan uutiset Julie yrittää tappaa itsensä yliannostuksella pillereitä, mutta ei kuitenkaan pysty viemään hommaa loppuun asti.

Toivuttuaan fyysisistä vammoistaan Julie pistää ikään kuin hanskat tiskiin vanhalle elämälle ja linnamaisen kotinsa myyntiin. Hän muuttaa pieneen kerrostaloasuntoon ja katkaisee välit kaikkiin tuntemiinsa ihmisiin; hän tapaa vain dementoitunutta äitiään, joka ei edes erota Julieta omasta siskostaan.

Vaikka Julie pyrkii eroon kaikista ihmiskontakteista, hän kuitenkin ystävystyy vähän huomaamattaan naapurin prostituoidun (Charlotte Véry) kanssa. Myös kuolleen aviomiehen entinen kollega, Julieen rakastunut Olivier (Benoit Regent), etsii Julien käsiinsä ja kannustaa tätä kohtaamaan sekä tunteensa että miehen kesken jääneen sävellystyön joka kaipaa viimeistelyä.

Onko se hyvä?
Kieślowskin väritrilogian ensimmäinen osa kuvaa ohjaajan sanojen mukaan Ranskan vallankumouksen kolmesta aatteesta ensimmäistä, vapautta. En tiennyt tätä ennen elokuvan katsomista, enkä suoraan sanottuna olisi sitä osannut arvata. Elokuvan vapaus ei ole poliittista vaan abstraktia ja inhimillistä, vapautta kohdata tunteensa.
Kolme väriä: Sininen on sekä visuaalisesti että musiikiltaan erittäin kaunis elokuva. Kuvat ovat tarkkaan harkittuja, värit ja visuaaliset symbolit (kuten Julien ainoana esineenä menneisyydestään säilyttämä kattokruunu) sitovat kohtausten tunnelman. Samoin musiikki toimii sekä juonen tärkeänä lankana että tapahtumien tunnelatauksen kuvaajana. Toisin kuin Lyhyt elokuva rakkaudesta, Sininen ei ole millään tavalla ruma tai raadollinen. Tämä jos joku on taide-elokuvaa.

Short Cuts - Oikopolkuja, 1993

Elokuvasta

  • Ohjaaja: Robert Altman
  • Alkuperäismaa: Yhdysvallat
  • Kesto: 187 min.
  • IMDB: 7.7/10

Mistä se kertoo?

Short Cuts on kokoelma toisiinsa löyhästi nivoutuvia tarinoita 90-luvun alun Los Angelesista. Kymmenkunta perhettä ja muutama yksittäinen henkilö päälle käy läpi mittavan skaalan elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Puntari tosin kääntyy pitkälti vastoinkäymisten puolelle, sillä elokuvassa käsitellään mm. alkoholismia, masennusta, itsemurhaa, perheenjäsenen sairastumista ja kuolemaa, aviopuolison pettämistä, seksuaalista turhautumista, etääntymistä perheestä ja muuta mukavaa.

Elokuvan tarinoita on turha alkaa tässä purkamaan auki, mutta suurimmassa osassa tuntuu olevan teemana se, että ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan niin huonosti kuin suinkaan pystyvät. Ainoat sympatiaa ansaitsevat ihmiset ovat kurjan kohtalonsa uhreja, aktiivisesti oikein kukaan ei edistä minkäänlaisia positiivisia arvoja.

Onko se hyvä?

Short Cutsin mittakaava on suoraan sanottuna mielipuolinen. Parikymmentä tähteä, yli kolme tuntia kestoa ja ties kuinka monta tarinan lankaa. Jollain elämää suuremmalla taidolla ohjaaja Robert Altman on kuitenkin saanut tästä kasaan hyvin toimivan paketin. Yksikään sivujuoni ei tunnu turhalta, eikä tarinoiden löyhät liitokset haittaa kokonaisuuden toimivuutta. Short Cuts on hullulla tavalla masentava ja vastenmielinen, mutta silti samalla inhimillinen, koskettava ja otteessaan kiinni pitävä.