Turkulainen elokuvablogi

To the Wonder, 2012

Thu, 16 May 2013 19:57:53 +0300

Ohjaaja: Terrence Malick
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 112 min
IMDB: 6.5/10

Mistä se kertoo?

Ukrainasta kotoisin oleva yksinhuoltajaäiti Marina (Olga Kurylenko) kohtaa Ranskassa amerikkalaisen ympäristöteknikon, Neilin (Ben Affleck). Pariskunnalla menee hyvin ja Marinan Tatiana-tytärkin (Tatiana Chiline) tykästyy Neiliin, joten mies kutsuu naiset luokseen Yhdysvaltoihin.

Amerikassa Marina potee huonoa omatuntoa, koska hän ei ole virallisesti eronnut hänet yksin jättäneestä aviomiehestään. Täten hän ei voi mennä kirkollisiin naimisiin. Sielullisten ongelmien kanssa kamppailee myös Neilin ystävä, katolinen pappi Isä Quintana (Javier Bardem).

Koti-ikävää poteva Tatiana ei viihdykään Amerikassa. Marinankin viisumi umpeutuu, joten hän päättää palata tyttärensä kanssa Ranskaan. Neil ei heitä estele. Mies löytääkin pian uuden naisen, leskeksi jääneen lapsuudenystävänsä Janen (Rachel McAdams). Vaan paraneeko vaihtamalla?

Onko se hyvä?

Auteur Terrence Malick vakuutti edellisellä elokuvallaan, The Tree of Lifellä, tuntevansa sekä metafyysisen että inhimillisen tason tarinat ja samalla elokuvan visuaaliset keinot kuin omat taskunsa. Nyt on otettu askel pienempään suuntaan, monessakin mielessä.

To the Wonderissa ei ole varsinaista juonta. Dialogiakin on minimaalisesti, monilta hahmoilta tosin kuullaan jonkin verran sisäistä monologia. Ilmeisesti kuvatessa työskenneltiin paljon improvisoiden ilman käsikirjoitusta. Näyttelijät suoriutuvat kyllä varsin hyvin, mutta kaikki päähenkilöt kärsivät sisäisesti omalla tavallaan, eikä katsojille sallita kunnollisen tarinan kaaren tuomaa katarsista.

Tree of Lifen sykähdyttävät kameraotokset ja visuaalinen säihkyntä puuttuvat To the Wonderista. Kuvaus on tehty pitkälti käsivaralta ja läheltä sekä usein vinoista kulmista, mikä antaa elokuvalle levottoman tunnun. Kuvaustyyli myös vähän vaihtelee riippuen seurattavasta hahmosta, millä ilmeisesti pyritään kommunikoimaan jotain hahmojen luonteista, mutta mielummin olisin katsellut Tree of Lifen tai Onnellisten ajan nostalgista kauneutta.

Teemojen osalta To the Wonder heittelee muutamia harkittuja täkyjä ilmaan - rakastamisesta ja uskollisuudesta kertovia raamatunlauseita, toistuvaa hylkäämistä sekä palaamista ja niin edelleen - mutta mitään ei oikein seurata. Juonen puuttuminen ei helpota asiaa, kaikki on niin avointa.

To the Wonderista on hankala tykätä. Malickin elokuvien visuaalisuuden ystävänä jäin kaipaamaan aikaisempien filmien seesteistä luonnon kauneutta ja pitkiä, rauhallisia otoksia. Nyt levottoman kuvakerronnan lisäksi joutuu seuraamaan myös juonetonta tarinaa ja kovin epäsympaattisia, puhumattomia henkilöhahmoja. Onneksi sentään heidänkin elämissään oli ajoittaisia onnen pilkahduksia.

K-PAX, 2001

Tue, 14 May 2013 23:14:01 +0300

Ohjaaja: Iain Softley
Alkuperäismaa: Yhdysvallat, Saksa
Kesto: 120 min
IMDB: 7.2/10

Mistä se kertoo?

Aurinkolasipäinen mies (Kevin Spacey) menee auttamaan ryöstön uhria. Vartijat tulevat kyselemään väliintulijan aikeista ja kun hän kertoo tulevansa toiselta planeetalta, mies toimitetaan New Yorkin keskusasemalta psykiatriselle klinikalle hoitoon.

Hoitoon viety mies kertoo nimekseen vain “Prot” ja kotipaikakseen planeetan nimeltä K-PAX, Lyyran tähtikuviosta. Hänen lääkärikseen määrätään tohtori Mark Powell (Jeff Bridges), joka lähtee selvittämään, että kuka onkaan tämä harhainen mies.

Protin harhat ovat kuitenkin joko tavanomaista reippaasti johdonmukaisempaa sorttia tai sitten hän on oikeasti ihkaelävä avaruusolio. Mies tuntuu tietävän tähtitieteestä vähintään yhtä paljon kuin ammattilaiset ja hänen näköaistinsakin vaikuttaa olevan herkempi kuin normaalilla ihmisellä. Mitään varsinaisesti epäinhimillistä hän ei tunnu tietävän, mutta Protin selitykset asioille tuntuvat kieltämättä uskottavilta.

Onko se hyvä?

Tieteiselokuva vai psykologinen draama? Kiinnostavasti K-PAXin pystyy kategorisoimaan vasta kun sen on nähnyt loppuun asti, jos silloinkaan.Tässä on elokuvan ydin, pähkäily Protin tarinan todenperäisyydestä. Kehykseksi on annettu kesy mielisairaalamiljöö, joka ei todennäköisesti vastaa todellista psykiatrista hoitolaitosta pätkääkään, mutta elokuvan tarpeisiin se riittää.

Kevin Spacey on tunnetusti loistohemmo ja K-PAXissakin hän näyttelee suvereenisti. Prot pitää aurinkolaseja silmillään lähes jatkuvasti, mikä lienee näytellessä ylimääräinen haaste. Spacey onnistuu kuitenkin välittämään kuvan tyynestä, huumorintajuisesta ja iloisesta miehestä - tai avaruusolennosta - laseista huolimatta. Lopun lähestyessä normaalisti rauhallinen Protkin joutuu tunnekuohujen valtaan, jolloin Spacey vasta loistaakin.

Spaceyn vastinparina on samaten tunnettu hyvä jätkä Jeff Bridges, joka suoriutuu roolistaan samaten kiitettävästi. Itsevarmasta, päättäväisestä ja skeptisestä psykiatrista paljastuu elokuvan edetessä uusia puolia, jotka rakentavat katsojan käsitystä tohtorin persoonasta uudestaan ja uudestaan elokuvan edetessä.

K-PAX on hyvin pienimuotoinen elokuva: siinä tapahtuu verrattain vähän ja senkin vähän seuraukset ovat lopulta aika kesyjä. Eniten se kertoo rivien välissä ja sen suurin vaikutus katsojaan on ennakko-oletusten kyseenalaistaminen - ja rutiininomaisen kyseenalaistamisen kyseenalaistaminen. Se on myös tavattoman sympaattinen tarina, jonka pääosiin on saatu kaksi erinomaista näyttelijää.

Julma maa (Badlands), 1973

Sun, 12 May 2013 23:01:28 +0300

Ohjaaja: Terrence Malick
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 94 min
IMDB: 7.9/10

Mistä se kertoo?

Tosielämän Starkweather-Fugate -murhasarjaan löyhästi perustuvassa tarinassa 25-vuotias sekatyömies Kit Carruthers (Martin Sheen) rakastuu 15-vuotiaaseen teksaslaiseen koulutyttö Holly Sargisiin (Sissy Spacek), joka toimii myös elokuvan kertojanäänenä. Aluksi suhde pysyy salassa, mutta Hollyn isä (Warren Oates) pääsee pian selville tyttärensä menoista.

Kit yrittää puhua isää puolelleen, mutta ei onnistu kääntämään tämän päätä. Turhautuneena sulhaskandidaatti saapuu nuorikkonsa kotiin pyssyn kanssa ja päätyy kiistan päätteeksi ampumaan tytön isän kuoliaaksi. Holly ei ole innoissaan, mutta suostuu lähtemään rakastamansa Kitin kanssa lakia karkuun. Carruthers lavastaa murhapaikan polttamalla talon ja jättämällä tekaistun itsemurhaviestin.

Kit ja Holly pakenevat luonnon helmaan, jossa he asustelevat puumajassa ja elävät lähistöltä pihistetyillä ruokavaroilla sekä metsän antimilla. Tarina itsemurhasta ei kuitenkaan pidä vettä loputtomasti, kun talon raunioista ei löydy kuin yhden ihmisen jäännökset. Palkkionmetsästäjät lähtevät etsimään karkulaisia, joiden maine kiirii pian koko maan yli.

Onko se hyvä?

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Terrence Malickin esikoistyö on helppo liittää paikalleen historialliseen kontekstiin. Siinä kuvataan Malickin mentori Arthur Pennin suositun Bonnie ja Clyden tapaan lakia pakenevaa nuorta pariskuntaa. Toisaalta siinä näkyvät varhaisissa muodoissaan Malickin myöhemmissä elokuvissa tutuksi tulevat sommittelun visuaalisuus, pikkutarkka kameratyöskentely, luonnonläheisyys ja runsas symbolismi.

Julmasta maasta on vaikea poimia yhtä tai kahta eri teemaa, sillä niitä on tarjolla vähän joka lähtöön. Naiivi romanttinen rakkaus, viattomuuden menetyksen peruuttamattomuus, ihmisen tuntemisen mahdottomuus, kuoleman kohtaaminen… elokuvasta löytyy sanottavaa kaikista näistä ja monista muista aiheista. Kiinnostavasti se ei moralisoi, vaikka tilaisuuksia olisi riittämiin.

Sissy Spacek oli Julman maan aikoihin vielä lähes kokematon näyttelijä eikä Martin Sheenkään ollut juuri esiintynyt muualla kuin TV-rooleissa. Molempien vahvat suoritukset - ironisesti naiiveina ja elämää kokemattomina nuorukaisina - avasivat kuitenkin ovia ja nykyään molemmat lasketaan Hollywoodin kuninkaallisiksi. Malickin seuraavat elokuvat ovatkin olleet näyttelijöiden keskuudessa kovaa huutoa. Esimerkiksi Veteen piirrettyyn viivaan oli tyrkyllä niin monia tähtiä, että moni tyytyi George Clooneyn tavoin pieneen cameorooliin.

Jenkkielokuvan klassikoksi luettu Julma maa lienee vaikuttanut rikollisen ja romanttisen road movien genreen enemmän kuin vähän - sen perillisiksi voidaan lukea ainakin True Romance, Monster - Aileen Wuornos, Syntyneet tappajiksi ja Thelma ja Louise. Silti Julmassa maassa on jotain omaa ja jäljittelemätöntä, jonka uskoisin johtavan Malickin esteettisestä silmästä ja filosofisesta ajattelutavasta. Elokuvan lähestymistapa on kiihkoton ja huumoriton, ehkä voisi sanoa satumainen. Tämä satu sattuu olemaan aika raaka ja opetukseton, mutta niinhän ne oikeat sadut usein ovat.

2 Fast 2 Furious, 2003

Sun, 12 May 2013 16:31:37 +0300

Ohjaaja: Rob Cohen
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 106 min
IMDB: 6.4/10

Mistä se kertoo?

Edellisen elokuvan jälkimainingeissa Brian O’Conner (Paul Walker) ei ole enää poliisin palkkalistoilla ja hän päättää siirtyä L.A.:sta Floridaan kaahailemaan. Sielläkin sattuu nimittäin toimimaan laiton katuautoiluskene, jonka epävirallisena pääjehuna toimii autoliikkeen omistaja Tej (Ludacris).

Lain pitkä koura saa Brianin kiinni toisellakin puolella maata. Pitkä rikosrekisteri tietää kunnon kakkua, mutta jeparit antavat O’Connerille uuden tilaisuuden: soluttaudu huumeparoni Carter Varonen (Cole Hauser) sisäpiiriin ja hoida mies telkien taakse, niin rikosrekisteri on poispyyhitty. TTiluksille on jo soluttautunut kaunis agentti Fuentes (Eva Mendes), joka tekee myös Brianiin lähtemättömän vaikutuksen.

Varone tarvitsee tulevaa keikkaa varten kaksi nopeaa autokuskia, joten Brianin on etsittävä vielä avukseen toinen kaltaisensa hurjapää. Tähän hän tietää sopivan tyypin: vanha kamu Roman Pearce (Tyrese Gibson) ei pidä poliiseista, mutta hänellekin kelpaisi armahdus menneistä rötöksistä.

Onko se hyvä?

Jos sarjan edellinen elokuva, Hurjapäät, oli rikoselokuvaksi naamioitunut autoilu, niin 2 Fast 2 Furious ei yritäkään piilotella olevansa muuta kuin kaahauspornoa. Totta kai rikollispomo tarvitsee hämäräksi jäävään suunnitelmaansa kaksi huippunopeaa kuskia ja tietysti heidät valitaan sen perusteella, että kuka voittaa rallikisan. Kun sankarit tarvitsevat omaan juoneensa pari vara-autoa, niin tietysti nekin hankitaan kisaamalla katuradalla.

2F2F ei ota itseään yhtä vakavasti kuin edeltäjänsä ja hyvä niin. Kun testosteronipullistelua on säädetty pykälää pienemmälle, niin tilalle on saatu annos huumoria, mikä tekee elokuvasta vähemmän kivuliaan katsottavan.

Yllättävänä sivujuonteena 2 Fast 2 Furiousin todellinen pointti taitaa olla tarina miesten välisestä ystävyydestä. Brian ja Roman alkavat yhteistyönsä lähes toistensa kurkuissa, mutta lopussa ollaan jo lähes Top Gun -tason bromance-meiningissä. Brianin suhde pakolliseen naissivuosaankaan ei etene minnekään, kuten ei muuten lopulta edennyt edellisessäkään elokuvassa. Hmm.

2 Fast 2 Furious on kelvollista viihdettä, jos sitä katsoo vain hauskan dialogin rytmittäminä autokaahauskohtauksina. Mitään syvällisempää siitä ei saa irti, eikä tämä varmaan ole ollut tarkoituksenakaan. Viihdepläjäyksenä se toimii vähän edellistä paremmin, mutta ei sitä voi silti minkään sortin klassikoksi kutsua.

Hurjapäät (The Fast and the Furious), 2001

Thu, 09 May 2013 22:32:49 +0300

Ohjaaja: Rob Cohen
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 106 min
IMDB: 6.4/10

Mistä se kertoo?

Naamioitunut rosvojoukko tekee uskaliaita rekkaryöstöjä uskomattomia ajotaitoja sekä äärimmilleen tuunattuja autoja hyväksi käyttäen. Los Angelesin poliisin Brian O’Conner (Paul Walker) soluttautuu kaupungin laittomien katuajojen maailmaan selvittääkseen tekijän.

Brianin työpaikka autopajalla tarjoaa sopivan kulman lähestymiseen. Katukisojen ykkösnimi on kovanaama Dom Toretto (Vin Diesel), joka pakostakin tietää ryöstöjen tekijät. O’Conner osallistuu katukisaan voittaakseen Domin luottamuksen ja onnistuukin siinä, kun hän pelastaa Toretton poliiseilta.

Kaahailupiireihin soluttautumisen ohella O’Conner tutustuu myös Domin kauniiseen siskoon, Miaan (Jordana Brewster). Kuinka ollakaan, Brian rakastuu naiseen päätä pahkaa ja tulenarka suhde tuo lisää jännitystä poliisin elämään.

Onko se hyvä?

Rosvo- ja poliisijuonesta huolimatta tosielämän ajokisojen innoittama Hurjapäät on pääasiassa elokuva nopeista autoista (aivan kuten vuotta aikaisemmin ilmestynyt Puhallettu 60 sekunnissa). Kaahailu ja takaa-ajot kuuluvat erottamattomana osana toimintaelokuviin, mutta tässä tapauksessa ne ovat itse kakku ja muu on pelkkää kuorrutusta.

Koska elokuvan pääosassa ovat autot, näyttelijöihin ei ole ihmeemmin panostettu. Pääosan Paul Walker on tuntematon (ja tumpelo) eikä leffan isoinkaan tähti Vin Diesel ole varsinaisesti A-listaa. Jonkun vähän karismaattisemman tyypin - vaikka vanhan mentorin - olisin mielelläni nähnyt mukana.

Kaikesta autokeskeisyydestä huolimatta Hurjapäihin on saatu mahtumaan melko hyvä määrä erilaisia henkilöhahmoja ja persoonallisuutta. Sivurooleista löytyy ylisuojelevan pullistelevaa kovista, ankaraa tyttöystävää ja lukuisia kaahailupiirien värikkäitä persoonia. Näille pitää nostaa hattua; ilman värikästä kakkosrivin kastia elokuva olisi ollut pelkkää pakkopullaa.

Nykypäivän tietokonegrafiikan turruttamasta näkövinkkelistä Hurjapäiden paras anti, vauhdikas autoilu, on korkeintaan “ihan kiva” -tasoista, kuten suunnilleen kaikki muukin elokuvassa. Autoilu kuitenkin kiinnostaa katsojia. Leffa menestyi erinomaisesti ja jatko-osia on tullut tähän mennessä jo viisi kappaletta. Katsotaan, että miten monta niistä jaksaa katsoa.

Lockout, 2012

Thu, 09 May 2013 21:15:11 +0300

Ohjaaja: James Mather, Stephen St. Leger
Alkuperäismaa: Ranska
Kesto: 95 min
IMDB: 6.1/10

Mistä se kertoo?

Tulevaisuudessa vaarallisille vangeille on rakennettu superturvallinen vankila maata kiertävälle radalle. Presidentin tytär Emilie Warnock (Maggie Grace) vierailee asemalla tutkiakseen syytöksiä vankien käytöstä koekaniineina, mutta homma menee puihin ja vangit vapautuvat staasistaan, ottaen Emilien ja muut siviilit panttivangiksi.

Emilien pelastajaksi löytyy maanpetturuudesta epäilty entinen CIA-agentti Snow (Guy Pearce), jonka salaisen palvelun johtaja Langral (Peter Stormare) kiristää mukaan väärennetyllä murhan näyttävällä nauhalla. Snow suostuu lopulta mukaan, koska hänelle selviää, että hänen toverinsa Mace (Tim Plester) on myös vankina avaruusasemalla - ja ainoastaan Mace tietää arvokkaan salaisen asiakirjasalkun sijainnin.

Asemalla jöötä pitävät kaksi vankia, koko mellakan alulle pannut Hydell (Joseph Gilgun) ja Alex (Vincent Rogan). Kaikeksi onneksi he eivät tiedä, että presidentin tytär on vankilassa käymässä. Vastentahtoinen Snow saapuu paikalle ja käynnistää pelastusoperaation, omat päämäärät mielessään.

Onko se hyvä?

Lockout kulkee tuttuja uria - se ei tunnu miltään enemmän kuin laskelmoidulta yhdistelmältä Con Airia, Pakoa New Yorkista ja muutamaa muuta menneen ajan toimintaelokuvaa. Oikeastaan mitään uutta ideaa ei ole tarinaan löytynyt - koko leffa tuntuu kuin se olisi yksi klise toisensa jälkeen.

Elokuvassa mättää aika moni asia. Guy Pearcen dialogi on liioittelematta noin kolme neljäsosaa sarkastista naljailua, eikä Pearce muutenkaan oikein istu rooliinsa. Tehosteet näyttävät halvoilta ja joissakin tapauksissa täysin naurettavilta. Juoniaukkoja on aivottoman tieteistoimintaelokuvankin mittapuulla ikävän paljon. Toiminnasta huolimatta katsoessa tulee ajoittain tylsä.

Hyviin toiminaleffoihin kuuluu tietty itseironinen kökköys, mutta Lockout on joko tarkoituksella tai vahingossa liian huono. Myönnän, että sille oli ajoittain hauska naureskella eikä se ainakaan kestänyt liian pitkään, mutta tyhmän toimintaelokuvan voi tehdä paljon paremminkin. Katso ennemmin vaikka Crank, jossa ei ole yhtään sen enempää järkeä, mutta ainakin siihen on saatu omaperäinen premissi ja hyvä syke.

Iron Man 3, 2013

Thu, 02 May 2013 21:23:11 +0300

Ohjaaja: Shane Black
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 130 min
IMDB: 7.9/10

Mistä se kertoo?

Tony Stark (Robert Downey, Jr.) on edelleen miljonääri ja maailmankuulu supersankari. Suhde kauniiseen Pepper Potsiinkin (Gwyneth Paltrow) on hyvällä tolalla, mutta The Avengers -elokuvassa nähtyjen tapahtumien seurauksena Tony kärsii vakavasta paniikkihäiriöstä. Unta ei tule, mutta onpahan aikaa rakennella uusia robottipukuja.

Maailmalla Yhdysvaltojen etuja ja turvallisuutta uhkaa Mandariini-nimellä kulkeva terroristi (Ben Kingsley), jota armeija tai tiedustelupalvelu ei tunnu osaavan jäljittää. Mies tehtailee kuolettavia iskuja ja antaa videoviesteissään ymmärtää, että pahempaa on luvassa. Kun Tonyn vanha ystävä ja Stark-yhtiöiden turvallisuuspäällikkö Happy Hogan (Jon Favreau) joutuu Mandariinin iskun kohteeksi, Tony ottaa uhkan henkilökohtaisesti ja usuttaa terroristia hyökkäämään suoraan kotiinsa.

Soppaan liittyy myös Tonyn 12 vuoden takainen kohtaaminen tiedenainen Maya Hansenin (Rebecca Hall) kanssa, salaperäisen AIM-järjestön perustanut Aldrich Killian (Guy Pearce) ja Mayan kehittämä kokeellinen superseerumi Extremis, joka pystyy kirjoittamaan aivojen “käyttöjärjestelmään” päivityksiä.

Onko se hyvä?

Iron Man -elokuvasarja sai kolmannen osan myötä uuden ohjaajan, Shane Blackin, joka tunnetaan erityisesti yhtenä 90-luvun kovapalkkaisimmista toimintaelokuvien käsikirjoittajista. Hän myös jakaa käsikirjoituskrediitin Drew Pearcen kanssa ja se näkyy. Kahden edellisen elokuvan ohjaaja (ja Happy Hoganin näyttelijä) Jon Favreau on pysytellyt myös mukana vastaavan tuottajan tittelillä.

Black on ymmärrettävä valinta Iron Man 3:n ohjaajaksi, sillä hänellä on kokemusta Robert Downey Jr.:n kanssa työskentelystä myös esikoisohjauksestaan Kiss Kiss Bang Bangista. Blackin kädenjälki näkyy paitsi runsaassa huumorissa ja nasevassa dialogissa, myös edellisiä elokuvia suuremmassa määrässä toimintaelokuvamaisempaa kuvastoa. Toki supersankarihommiakin nähdään täysin riittävä määrä, mutta nyt isossa osaa elokuvasta Tony joutuu selviämään myös ilman haarniskaansa.

Iron Man 3 kärsii turhan vahvasta product placingista. On autoa, kännykkää, teknologiayritystä, nettiyhteyttä ja puhelinta. Liikutaan lähes samalla tasolla kuin I, Robotissa ja se on sentään aika paljon sanottu. Mitään ei suoranaisesti hehkuteta kuten Will Smithin tossuja robottielokuvassa, mutta näyttäisivät kuitenkin ne mainokset ennen elokuvan alkua.

Muilta puolilta kolmas Rautamies on tasaisen hyvää laatua - mitään suurempia aallonhuippuja tai -pohjia ei ole havaittavissa. Huumori naurattaa, RDJ hurmaa, Guy Pearce ja varsinkinBen Kingsley yllättävät tyylikkäästi, toiminta paukkuu sopivasti ja musiikki rokkaa. Hyvin hyvää, jos nyt ei mitään täysin ennennäkemätöntä.

Syvä joki (Deliverance), 1972

Wed, 01 May 2013 21:09:48 +0300

Ohjaaja: John Boorman
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 110 min
IMDB: 7.8/10

Mistä se kertoo?

Neljä keski-ikäistä kaupunkilaismiestä päättää lähteä laskemaan Georgian takamailla sijaitsevan kosken kun se on vielä mahdollista; alajuoksulle rakennettava pato peittää alueen piakkoin valtavaan tekojärveen. Joukon macho johtaja Lewis (Burt Reynolds) ja perheenisä Ed (Jon Voight) ovat kokeneita eräilijöitä, Bobby (Ned Beatty) ja kitaraa mukanaan kuljettava Drew (Ronny Cox) taas ovat ensikertalaisia.

Päästäkseen matkaan nelikon on ensin löydettävä joku ajamaan autonsa odottamaan määränpäähän. Paikallinen väestö on takapajuista, mutta autokuskit löytyvät. Drew innostuu soittamaan paikallisen nuorukaisen kanssa, joka mahtavista soittotaidoistaan huolimatta vaikuttaa pahasti sisäsiittoiselta.

Miehet jakautuvat joen löydyttyä kahteen veneeseen. Kanoottiretki alkaa rauhallisissa merkeissä, mutta toisena päivänä seurue jakaantuu hetkeksi vahingossa kahtia. Ed ja Bobby pysähtyvät rantaan ja kohtaavat kaksi junttia. Metsien miehet eivät perusta kaupunkilaisjuippien halveksuvasta käytöksestä ja sanaharkka päätyy siihen, että Ed sidotaan puuhun ja Bobby raiskataan.

Onko se hyvä?

Syvä joki vaikuttaa aluksi seikkailuelokuvalta, mutta se kääntyy ensimmäisen kolmanneksen jälkeen dramaattiseksi selviytymistaisteluksi. Yksikään reipasta eskapismia metsäreissulta hakevista kaupunkilaisista (tai katsojista) ei selviä matkasta entisellään, kaupunkilaiset arvot karisevat luonnon ja vihamielisten maalaisten armoilla.

Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on epäilemättä Bobbyn raiskaus. Miehiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on 40 vuotta myöhemminkin kova tabu, jota rikotaan harvoin. Lähinnä sitä on nähty viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tehdyissä vankilatarinoissa ja niissäkään ei juuri koskaan niin graafisesti kuin tässä. Vaiettujen ja kiellettyjen aiheiden ottaminen esille on taiteiden etuoikeus, mutta Syvä joki ei juurikaan käsittele raiskausta - sen syitä tai seurauksia - vaan kyseisen kohtauksen on vain tarkoitus shokeerata. Siinä se toki onnistuu.

Syvän joen ansioihin on luettava taitava musiikin käyttö. Alussa nähtävä ja kuultava Duelling Banjos -kappaleen jamittelu on palanut ainakin allekirjoittaneen aivoihin pysyvästi, kohtaus on sanalla sanoen ikimuistettava. Kappaleen nuotteja kuuluu soundtrackilla aika-ajoin ja se pitää yllä elokuvan takapajuista ilmapiiriä mainiosti. Olisin kuitenkin ehkä kaivannut myös toisen, uhkaavamman, kappaleen kuvaamaan elokuvan toisen puoliskon tunnelmia.

Luonnon helmassa autenttisissa lokaatioissa tehty kuvaus on myös komeaa ja olosuhteet ovat varmasti olleet rankkoja. Koskenlaskukohtaukset näyttävät oikeasti vaarallisilta eikä tyynemmissä kohtauksissa ole komeista maisemista puutetta.

Pitkähköstä pohdinnasta huolimatta en ole osannut päättää, että miten tiivistää Syvän joen sanoman tai pointin. Georgian takametsissä on takapajuisia ja sisäsiittoisia juntteija, joista kaupunkilaisten olisi syytä pysyä kaukana? Joillakin matkoilla ihmistä koetellaan enemmän kuin mitä voi kuvitella? Joskus itsensä ylittäminen muuttuu selviytymiskamppailuksi, jossa sivistyksen pintasilaus karisee nopeasti? Ylpeys käy lankeemuksen edellä? Mikään näistä ei tunnu sopivan täysin.

Syvä joki luetaan 70-luvun elokuvan klassikoihin ja eittämättä se on voimakas kokemus, mutta en löytänyt elokuvasta kunnollista punaista lankaa ja se kävi häiritsemään. Ehkä juuri siksi, että täkyjä erilaisiksi teemoiksi on tarjolla, mutta yksikään niistä ei tunnu kehittyvän täysin valmiiksi. Villi tarina se silti on ja komea sitä on sekä katsoa että kuunnella.

Broken City, 2013

Sun, 28 Apr 2013 19:14:00 +0300

Ohjaaja: Allen Hughes
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 109 min
IMDB: 6.1/10

Mistä se kertoo?

New Yorkin pormestari Hostetler (Russell Crowe) palkkaa yksityisetsivänä toimivan ex-poliisi William Taggartin (Mark Wahlberg) rahakkaaseen toimeksiantoon uusien vaalien alla. Tehtävänä on etsiä mies, jonka kanssa pormestari tietää vaimonsa Cathleenin (Catherine Zeta-Jones) pettävän aviomiestään.

Jälkien seuraaminen onnistuu avustaja Katyn (Alona Tal) avulla ja ennen pitkää Taggart saa selville, ketä pormestarin vaimo tapailee salaa. Kyseessä on vaaleissa kilpailevan ehdokkaan, edustaja Valliantin (Barry Pepper), kamppanjapäällikkö Paul Andrews (Kyle Chandler). Cathleen pyytää Taggartia pitämään tiedot ominaan, mutta etsivä luovuttaa kuitenkin raskauttavat kuvat eteenpäin toimeksiantajalleen.

Kun Andrews löytyy murhattuna, Taggart tietää mokanneensa. Juttu on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin pelkkä intohimorikos - hommaan liittyy myös poliisipäällikkö (Jeffrey Wright), hämäriä miljardien arvoisia kiinteistökauppoja ja Taggartin erottaminen poliisin virasta seitsemän vuotta aikaisemmin.

Onko se hyvä?

Mark Wahlberg on osoittanut kykenevänsä näyttelijänä paljon muuhunkin kuin mitä Marky Mark and the Funky Bunch -bändin entiseltä solistilta voisi odottaa. Broken Citykin on tällainen tuotos, mutta mitään mullistavaa se ei silti tarjoa.

Kaksoisveljensä Albertin kanssa The Hughes Brothers -nimellä enimmäkseen ohjannut Allen Hughes on ollut osallisena varsin mielenkiintoisiin produktioihin: Hiphop-lähiödraama Väkivallan kierre (tunnetaan paremmin alkuperäisnimellä Menace II Society), Jack the Ripper -aiheinen sarjakuvafilmatisointi From Hell ja uskonnollissävytteinen tieteisfantasia Book of Eli eivät olisi antaneet odottaa tasapaksua ja kliseistä yksityisetsivätarinaa.

Dekkarigenren taakkana on se, että a) siihen kuuluvat teokset luottavat yllättäviin käänteisiin ja b) niitä on tehty todella paljon. Broken City tuo kyllä käänteitä katsojan eteen, mutta vaikka niitä ei olisi etukäteen osannut suoranaisesti arvata, niin kaikki ovat sen verran kliseisiä, että yksikään ei tuota “ooh!”-elämystä. Välillä tuntuu jopa vähän nololta, kun Taggartille selitetään jotain juoneen liittyvää asiaa uudestaan, vaikka homma on jo katsojalle selvää pässinlihaa ja elokuvan pitäisi jatkaa vauhdilla eteenpäin. Yksityisetsivien pitäisi olla nokkelia!

Kliseisyydestään huolimatta Broken City on teknisesti toimiva ja varsin viihdyttävä tuotos. Kiinnitin jossain vaiheessa huomiota elokuvan kiinnostavan moderniin musiikkilinjaan, mutta se onnistuttiin valitettavasti kämmimään myöhemmin yhdessä yltiödramaattisessa synkistelykohtauksessa. Vähän sitä jotain tämä jäi kaipaamaan, mutta ei sen katsominen kaduttanutkaan.

Killer Joe, 2011

Sun, 28 Apr 2013 14:12:56 +0300

Ohjaaja: William Friedkin
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 102 min
IMDB: 6.8/10

Mistä se kertoo?

Teksaslainen pikkurikollinen ja diileri Chris Smith (Emile Hirsch) säntää raivoissaan isänsä Anselin (Thomas Hayden Church) asunnolle. Chrisin äiti ja Anselin ex, Adele, on varastanut huumekätköstä kokaiinit ja nyt Chris on toimittajilleen velkaa 6000 dollaria.

Ansel ei pysty lainaamaan pojalleen rahaa velkojen takaisinmaksuun, mutta Chrisillä on suunnitelma. Kaikkien vihaamalla äidillä on rahakas henkivakuutus, jonka edunsaajaksi on merkitty Chisin teini-ikäinen pikkusisko Dottie (Juno Temple). Adele pitää siis ottaa hengiltä ja siinä voisi auttaa likainen poliisi Killer Joe Cooper (Matthew McConaughey).

Killer Joe löytyy sekä Chris ja Ansel ryhtyvät sopimaan tilausmurhasta. Cooper vaatii palveluksistaan ennakkoon 25000 dollarin maksun, jota Smitheiltä ei tietenkään löydy, eikä selittely henkivakuutuksesta auta. Yllättäen hän suostuu kuitenkin keikkaan, jos saa vakuudeksi Dottien.

Anselin uusi vaimo Sharla (Gina Gerson) pääsee selville juonesta ja haluaa osansa vakuutusrahoista. Ansel ei kuitenkaan tiedä, että Sharlalla on salainen suhde toisen miehen kanssa.

Onko se hyvä?

William Friedkin ei ole elokuvaohjaajana tuotteliaimpia eivätkä kaikki hänen elokuvansa ehkä ole täysin onnistuneita, mutta miehen filmografiaan mahtuu kiistämättömiä klassikoitakin: Kovaotteiset miehet, Manaaja, Elää ja kuolla L.A.:ssa… Friedkin on tehnyt urallaan sekä kriitikoiden suosikkeja että kaupallisia menestyksiä. Killer Joe ei ole suuria yleisöjä löytänyt eivätkä kriitikotkaan ole siitä varauksetta pitäneet, mutta laskisin sen itse silti Friedkinin parhaimpien joukkoon ja ehdottomasti rikoselokuvan kulttiklassikoksi.

Elokuvan kantava tarina ei ole synopsistasolla kovin kummoinen - vastaavaa ja rankempaakin kamaa voi varmasti löytää pulp-kirjallisuudesta. Toteutus on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavanomainen rikoselokuva - Killer Joe suorastaan pursuaa vastenmielisyyttä ja epäinhimillistä törkeyttä.

Killer Joessa on varsin pieni näyttelijäkaarti, mutta jokainen puheroolissa oleva näyttelijä loistaa suorituksellaan. Loistamisesta puhuminen on tosin vähän huono sanavalinta, sillä kaikki elokuvan tyypit ovat joko takapajuisia juntteja, moraalittomia juonittelijoita, kieroutuneita, hulluja, jälkeenjääneitä tai yleisimmin useampaa edellämainituista. Näyttelijät myyvät kaiken tämän saastan erinomaisesti.

Välillä tuntuu vahvasti siltä, että Killer Joe olisi yksi iso keskisormen näyttö Teksasille ja muille Yhdysvaltojen etelävaltioille. Tätä mielikuvaa vahvistaa Chrisin repliikki Dottielle, jossa hän sanoo Teksasin olevan vain juntteja, joilla on liikaa tilaa käytettävissään. Elokuvista lähin vertailukohta minkä keksin on Winter’s Bone, mutta siinäkään perähikiän kuvaus ei tuntunut yhtä henkilökohtaiselta ja ivalliselta kuin nyt.

Killer Joe ei ole miellyttävä elokuva, mutta se vakuutti häpeilemättömyydellään ja intensiivisyydellään. Sen jälkeen meni useampi tunti miettiessä, että mitä ihmettä sitä tulikaan katsottua - oliko se täysin moraaliton, vai salakavalasti opetus katoavien perhearvojen tärkeydestä? Eittämättä Killer Joe on elokuvana on eksploitatiivisen seksuaalinen ja väkivaltainen, mutta mikään näistä ei vähennä sen iskuvoimaa henkilöhahmojen osalta. Se on kamala elokuva, mutta hyvällä tavalla.

Intohimoleikki (Poor Cow), 1967

Fri, 26 Apr 2013 00:04:37 +0300

Ohjaaja: Ken Loach
Alkuperäismaa: Iso-Britannia
Kesto: 101 min
IMDB: 6.8/10

Mistä se kertoo?

Joy (Carol White) saa lapsen jo 18-vuotiaana, vaikka elämä ei olekaan vielä ihan täysin hyppysissä. Aviomies Tom (John Bindon) on ammattirikollinen ja pahalle päälle sattuessaan myös väkivaltainen. Joylle rikollisura vielä menettelisi - kunhan hän saa itse rahaa, koruja ja nättejä vaatteita - mutta poliisi on asiasta eri mieltä. Tom päätyy telkien taakse epäonnistuneen ryöstöyrityksen jälkeen.

Jonkin ajan päästä Joy löytää itselleen uuden miehen. Dave (Terrence Stamp) on komea, huomaavainen ja tulee hyvin toimeen Joyn Johnny-pojan kanssa, mutta hänkin on lavean tien kulkija. Ennen pitkää murtokeikka menee pieleen ja Davekin päätyy tiilenpäitä lukemaan.

Joy kaipaa Davea rutkasti enemmän kuin laillista aviomiestään, mutta rakastajan vapautumista pitäisi odottaa vuosikausia, eikä Joy halua olla ilman miestä niin pitkiä aikoja. Rahaakin on tienattava, vaikka baarityttönä tai valokuvamallina rohkeissa kuvissa.

Onko se hyvä?

60-luvun Iso-Britannia tuo mieleen yleensä Beatlesit ja groovyn hippiliikkeen, mutta arki lienee ollut jotain muuta. Sitä kuvaa ohjaaja Ken Loachin ensimmäinen pitkä teatterilevityksen elokuva, Intohimoleikki, vaikka Joyn värikäs elämä ei olekaan ihan tavanomaisimmasta päästä. Elokuvan autenttista otetta lisää kuvaaminen oikeissa lokaatioissa ja se, että monet näyttelijät ovat amatöörejä.

Nykypäivän katsojana mietin päähenkilö Joytä kahdesta näkökulmasta: uhrina ja toisaalta itsemääräävänä, aktiivisena tekijänä. Joyn voi nähdä avuttomana miehistä riippuvaisena vässykkänä tai rohkeana viettelijänä. Hän ei osaa laittaa miehelleen kuin voileipiä, mutta toisaalta oppii (hankaluuksista huolimatta) pitämään lapsestaan huolta yksinhuoltajaäitinä. Tämä kahtalaisuus kohottaa Intohimoleikin harmittomasta aikakausidraamasta kiinnostavampaan kastiin.

Intohimoleikki on myös virkistävän saarnaamaton. Vaikka kyseessä on tietynlainen moraalitarina, jossa Joy oppii mikä elämässä on tärkeää, hänen huonotkaan valintansa eivät silti ole sellaisia yksiselitteisesti tai alleviivaavasti. Edes kasvutarinan synneistä suurimmat, materialistisuus ja syrjähypyt, eivät aiheuta Joylle suurta vahinkoa tai epäonnea. Lopussakaan ei seiso valaistus, synninpäästö tai kadotus.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sukupolven elämä Isossa Britanniassa ja Yhdysvalloissa on vahvasti romantisoitua aikaa, joten ääriryhmien ulkopuolisen kansan elämää esittelevä elokuva on kiinnostava katsottavaa. Intohimoleikki tarjoaa sen lisäksi myös sopivan anarkistisen näkymän yhteen kliseiseen muottiin sopimattoman nuoren äidin elämään. Se pisti ainakin minut miettimään.

Iron Man 2, 2010

Sun, 21 Apr 2013 22:38:00 +0300

Ohjaaja: Jon Favreau
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 135 min
IMDB: 7.1/10

Mistä se kertoo?

Miljonääri Tony Stark (Robert Downey Jr.) on julkisesti paljastanut olevansa Rautamies, teknohaarniskaan pukeutuva supersankari, joka pitää omatoimisesti huolta maailmanrauhan säilymisestä. Yhdysvaltojen hallitus ei pidä cowboymaisesta Starkista ja vaatii tätä luovuttamaan haarniskansa armeijan käyttöön. Välineenä armeija käyttää Tonyn vanhaa ystävää, eversti Rhodesia (Don Cheadle).

Stark vain nauraa armeijan vaatimuksille, mutta toisaalta huolia riittää: Tonyn sydäntä käynnissä pitävä voimanlähde myrkyttää hiljalleen hänen verensä polttoaineena käytettävällä palladiumilla. Kukaan ei tiedä sairaudesta - ei edes Tonyn ainoa luotettu, superkyvykäs avustaja Pepper Potts (Gwyneth Paltrow), jonka Stark nimeää yllättäen yrityksensä toimitusjohtajaksi.

Tonyn toisena murheena on entinen aseteollisuuden kilpailija Justin Hammer (Sam Rockwell). Hammerilla ei ole Starkin teknologisia kykyjä, mutta tilanne muuttuu, kun kuvioihin tulee mukaan myös venäläinen fyysikko Ivan Vanko (Mickey Rourke), jolla on kana kynittävänä Stark-suvun kanssa.

Onko se hyvä?

Kun edellinen Iron Man-elokuva lepäsi lähinnä Robert Downey Jr.:n kieltämättä kykenevillä hartioilla, tällä kertaa mukaan on saatu mukava kaarti laatunäyttelijöitä. Sam Rockwell on suorastaan hykerryttävä teknisesti epäpätevänä ja Starkin jatkuvasti mopottamana asekauppiaana. Mickey Rourke puolestaan menee ihan täydestä pitkän vankilaputken käyneenä kostonhimoisena venäläisenä. Rhodeyn näyttelijä meni vaihtoon (ilmeisesti Terrence Howard vaati liikaa liksaa), mutta Don Cheadle hoitaa homman ihan säällisesti.

Myös vanhoista naamoista tunnutaan saavan enemmän irti: ohjaaja Favreaun näyttelemä henkivartija Happy saa onnistuneesti lisää ruutuaikaa ja Gwyneth Paltrow tuntuu samoin olevan edellistä elokuvaa paremmassa vedossa. Sam Jacksonkin on tällä kertaa loppukevennystä paremmassa roolissa, eikä sillä enää pelkästään pohjusteta sittemmin jo ulos tullutta Avengers-elokuvaa.

Rautamies-sarjakuvahahmon ongelmana on vähän mielenkiinnoton roistogalleria ja se näkyy erityisesti elokuvissa, joihin kaivataan (ainakin) yhtä selkeästi tunnistettavaa vastustajaa per leffa. Tämän elokuvan Whiplash ei ole ikoninen tai muistettava, vaikka Rourke tekeekin kaikin puolin pätevän roolisuorituksen. Kolmososan pahikseksi onkin jo aika selvästi vihjailtu Mandariiniä, joka on ainoa allekirjoittaneelle mieleen tuleva varteenotettava soolo-Rautamiehen vastavoima.

Edellisen Iron Man -elokuvan tavoin ohjaaja Jon Favreau tietää, mitä tekee. Iron Man 2 on otteessaan pitävää toimintaviihdettä alusta loppuun, eikä trilogian kakkososana oleminen haittaa yhtään. Odotan sarjan kolmososaa mielenkiinnolla.

The New World, 2005

Tue, 16 Apr 2013 22:07:16 +0300

Ohjaaja: Terrence Malick
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 135 min
IMDB: 6.8/10

Mistä se kertoo?

Englantilaiset saapuvat Virginiaan perustamaan siirtokuntaa uudelle mantereelle. Kapinamielisyydestä vangittu Kapteeni Smith (Colin Farrell) ollaan teloittamaisillaan, mutta vapautetaan kuitenkin viime tingassa.

Maahanmuuttajien mukanaan tuomat ruokavarannot hiipuvat talven tullessa eikä viljely ja kalastus onnistu odotusten mukaan, joten Smith lähetetään joukkion kanssa tekemään kauppaa läheisen alkuperäisasukasheimon kanssa, mutta jää vangiksi. Päällikkö Powhatan (August Schellenberg) haluaisi telottaa kapteenin, mutta tytär Pocahontas (Q’orianka Kilcher) tulee väliin. Smith asettuu asumaan heimon kanssa, lämpeää intiaanien elämäntavalle ja kehittää myös tunteita Pocahontasia kohtaan.

Aiemmista selityksistä huolimatta englantilaiset eivät suostu poistumaan kevään saapuessa, mikä johtaa pienimuotoiseen sotaan. Pocahontas kaapataan panttivangiksi, mutta Smith päätyy komennukselle etsimään pohjoista meritietä Intiaan. Tupakanviljelijä John Rolfe (Christian Bale) taasen kiinnostuu Pocahontasista.

Onko se hyvä?

Pocahontasin, Smithin ja Rolfen tarina perustuu ainakin jossakin määrin tositapahtumiin. Terrence Malickin elokuva peilaillee todellisuutta uskollisemmin kuin Disney-animaatio, mutta selvästi fiktiivinen versio on nytkin tarjolla - kapteeni Smithin tapaama intiaanityttö oli miehen kertoman mukaan noin kymmenen vuoden ikäinen, kun taas The New Worldin Pocahontas on täysi-ikäinen.

Malickin elokuvia katselleelle miehen tuttuja teemoja ja metodeja on vaikea olla huomaamatta. Ihmisen suhde luontoon ja Jumalaan on tärkeässä asemassa tälläkin kertaa ja käsittelyssä ovat amerikkalaisuuteen tiiviisti liittyvät asiat.

Hyvistä lähtökohdista huolimatta The New World tuntuu monesti vähän harmillisen pliisulta. Englantilaisen siirtokunnan alennustilassa vajotaan puheissa jopa kannibalismiin ja sotiessa pyssyt paukkuvat sekä keihäät iskevät, mutta kukaan ei vuoda verta tai kärsi oikein mitenkään.

Vielä turhauttavammin elokuvan suurin jännitekin, kolmiodraama, on todella kesysti toteutettu - Pocahontasin miehet eivät koskaan edes kohtaa toisiaan. Rolfekin ilmestyy elokuvaan kuin tyhjästä. Elokuvan ainoa suudelma tapahtuu aivan lopussa, vuosia Pocahontasin lapsen syntymän jälkeen (joka sai ilmeisesti alkunsa pyhästä hengestä ja tuli vanhemmilleen haikaran tuomana).

Malick pystyy tuomaan katsojille aikaisemmista (ja myöhemmistä) elokuvistaan tuttua eteerisen kaunista kuvamateriaalia ja seesteistä tunnelmaa, mutta jotenkin The New Worldista jäi tunne kuin se olisi tehty koulussa katsottavaksi historianopen ollessa sairaana. Historia ja draama kiinnostavat aiheina, mutta kumpikaan ei tässä osunut ihan nappiin.

Iron Man, 2008

Tue, 16 Apr 2013 21:13:00 +0300

Ohjaaja: Jon Favreau
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 126 min
IMDB: 7.9/10

Mistä se kertoo?

Miljonääriplayboy ja robotiikkanero Tony Stark (Robert Downey Jr.) on Afghanistanissa esittelemässä firmansa uutta huipputeknistä asejärjestelmää, kun hänen saattueensa joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Stark haavoittuu pahasti oman yrityksensä pommista ja vangitaan kapinallisten toimesta.

Vankitoveri Yinsen (Shaun Toub) pelastaa Tonyn hengen, mutta sirpaleiden takia hänen on tästä eteenpäin pidettävä voimakasta sähkömagneettia sydämensä päällä. Stark saa tehtäväksi rakentaa vangitsijoillensa esittelemänsä tyyppisen ohjuksen, mutta koska eloonjäänti työn valmistumisen jälkeen ei tunnu todennäköiseltä, hän päättää sen sijaan rakentaa itselleen taisteluhaarniskan ja lopulta pakenee sen avulla.

Takaisin Amerikassa Tony ymmärtää pian, että Stark Industriesin aseita on salaa myyty sodan molemmille osapuolille ja päättää lopettaa koko firman asetuotannon. Toimitusjohtaja ja isähahmo Obediah Stane (Jeff Bridges) ei ole iloinen päätöksestä.

Tonylle käy selväksi, että hän ei voi enää luottaa enää kuin armeijakaveriinsa Rhodeyhin (Terrence Howard) ja avustajaansa Pepper Pottsiin (Gwyneth Paltrow). Selvittääkseen yrityksensä likapyykit hänen on rakennettava uusi, parempi haarniska.

Onko se hyvä?

Bryan Singerin X-Men ja Sam Raimin Spider-Man aloittivat 2000-luvun alussa Marvel-sarjakuvakustantamon hahmoilla uuden sukupolven elokuvatuotannon - halpojen ja kömpelöjen lastenelokuvien sijaan nyt tehtiin näyttävää ja myyvää toimintaseikkailua kalliiden efektien kera. Ymmärrettyään sankariensa elokuvasovitusten valtavan arvon Marvel alkoi itsekin tuottaa elokuvia ja iski Iron Manilla vihdoin kultasuoneen.

Näyttelijänäkin tunnettu Jon Favreau ei olisi ollut vuonna 2008 ensimmäinen valintani 160 miljoonan dollarin blockbusterin ohjaajaksi, ainakaan aikaisempien näyttöjen (Karski kaksikko, Elf, Zathura) perusteella, mutta siinäpä näkeekin, että en ole Hollywood-miljonääri. Favreau nimittäin hoitaa homman kotiin täysin suvereenisti.

Iron Manissa toimii melkeinpä kaikki. Robert Downey Jr. on oma nerokas itsensä, juoni rullaa eteenpäin mukavasti, tehosteet ovat komeita, toimintaa ja draamaa on sopivassa suhteessa ja alkuperäiselle sarjakuvahahmollekin pysytään riittävän uskollisena.

Iron Manista voi olla pitämättä, mutta vain jos on täysin kyvytön nauttimaan menevästä toiminnasta tai supersankaritarinasta lapsen tasolla. Sarjakuvia lapsesta asti lukeneena voin vain hämmästellä, että miten hienosti tässä onkin onnistuttu tuomaan juuri oikeanlainen versio lapsuuden sankarista ruudulle.

PS. Mainittakoon sivuhuomautuksena, että Marvelin sarjakuvahahmojen elokuvaoikeudet ovat aikamoinen soppa - Hämähäkkimies liittolaisine ja vihollisineen kuuluu Sonylle ja X-miehet Foxille. Kun hahmot kuitenkin kuuluvat - ainakin sarjakuvien puolella - yhteiseen universumiin, niin yhteisseikkailut tietysti kiinnostaisivat, mutta nyt se on sopimuspuljailulla käytännössä estetty. Sivuvaikutuksena myös esimerkiksi uusin ja vähän mauton Hämähäkkimies-elokuva jouduttiin tekemään kiireellä ja ilman Sam Raimia - hitaampi aikataulu olisi palauttanut sopimuksen mukaan elokuvaoikeudet Marvelille.

Turkulaisia lyhytelokuvia Animatricks-festivaaleilla 19.-21.4.2013

Sun, 14 Apr 2013 15:22:00 +0300

Ensi viikonloppuna Helsingissä käynnistyy Animatricks-festivaali, Suomen ainoa animaatioelokuvaan keskittyvä elokuvafestivaali. Mukana on myös hyvä edustus turkulaista animaatio-osaamista.

Animatricksin Uudet kotimaiset -sarjassa nähdään katsaus tämän päivän kotimaisen animaationtuotannon tilaan lyhytelokuvien keinoin. Turun AMK:n taideakatemian opiskelijoilta nähdään lyhytanimaatioita kisaamassa festivaaleilla jaettavasta Metropolia-palkinnosta.

Turkulaisia osaanottajia ovat Joni Männistön lyhytelokuva Kuhina, Markus Tervolan Year of the Ham, Elli Vuorisen ja Jani Lehdon Sans Parade -yhtyeelle tekemä musiikkivideo Last Song is the Love Song ja Taru Riskilän Nahkurin orsilla tavataan.

Markus Tervolan Year of the Ham

Joni Männistön Kuhina

Animatricks jakaa kiinnostavimmalle kotimaiselle animaatioelokuvalle tuhannen euron suuruisen Metropolia-palkinnon. Palkintoraadissa istuvat Disneylläkin työskennellyt animaattori Eric Guaglione, Suomen elokuvasäätiössä työskennellyt Kaisu Isto ja Lumikko-elokuvallaan useita palkintoja napannut Miia Tervo.

Turun AMK:n opiskelijoita osallistuu myös festivaaliin liittyvään Virta-palveluun. Taideakatemian Tapani Tolonen ja Reetta Hietaranta sekä sieltä valmistunut Elli Vuorinen kirjoittavat animaatioon liittyvistä asioista Virran blogissa.

Animatricks järjestetään 19. - 21.4. Bio Rexissä. Lippuja saa ennakkoon verkkokaupasta.

Trailereita: Oblivion, Elysium ja After Earth

Wed, 10 Apr 2013 19:22:00 +0300

Tieteiselokuvan ystäville on taas luvassa reilusti efektivoittoista katsottavaa.

Tässä kuussa nähdään ensi-illassa Tom Cruise -raina Oblivion, jossa maapallo on lähes tuhoutunut avaruusolentojen kanssa käydyssä sodassa:

Blogin lukija vinkkasi myös parista muusta tulevasta leffasta. Kesäkuussa ainakin Amerikassa nähdään M. Night Shyamalanin After Earth, jossa Will Smith ja poikansa Jaden haaksirikkoutuvat tuhat vuotta sitten hylätylle maapallolle. Ehkä Shyamalaniltakin saadaan taas vaihteeksi hyvä leffa?

Elokuussa ensi-iltansa saavassa Elysiumissa puolestaan Matt Damon yrittää tunkeutua kurjalta maapallolta hyperturvalliseen eliittiparatiisiin (jossa asuu mm. Jodie Foster). Ohjaajana on District 9:llä vahvasti uransa aloittanut Neill Blomkamp.

The Thing, 2011

Sun, 07 Apr 2013 21:59:21 +0300

Ohjaaja: Matthijs van Heijningen Jr.
Alkuperäismaa: Yhdysvallat, Kanada
Kesto: 103 min
IMDB: 6.2/10

Mistä se kertoo?

Lahjakas paleontologian opiskelija Kate Lloyd (Mary Elizabeth Winstead) saa yllättävän tarjouksen tohtori Halvorsenilta (Ulrich Thomsen): etelämantereella on salaperäinen tehtävä ja lähtö on pian.

Paikan päällä käy ilmi, että norjalainen tutkimusryhmä on löytänyt mannerjään alta sekä avaruusaluksen että jäätyneen avaruusolion. Pian olento on sahattu irti jäästä ja kuljetettu norjalaisten tukikohtaan. Halvorsen haluaa ottaa olennosta näytteen. Lloyd ei pidä ajatusta hyvänä, mutta Halvorsen jyrää Katen yli ja varoittaa tätä sivussa kyseenalaistamasta auktoriteettiään.

Näytteenoton jälkeen helikopterilentäjä Jameson (Adewale Akinnuoye-Agbaje) palaa katsomaan hitaasti sulavaa jääpalaa. Yhtäkkiä olento herää henkiin, hyppää jääkuoren läpi ja katoaa kattorakenteisiin. Pian rapumainen olento on jo tappanut ensimmäisen uhrinsa. Sen vaarallisin ominaisuus on kuitenkin kyky muuntautua syömiensä organismien kaltaiseksi. Vain tuli pystyy pysäyttämään sen.

Onko se hyvä?

John Carpenterin klassinen tieteiskauhuelokuva The Thing - “se” jostakin vuodelta 1982 sai hieman hämmentävästi samannimisen esiosan vuonna 2011. Nimeämistä selittää kenties se, että esiosan sijaan elokuvan oli alun perin tarkoitus olla saman tarinan uudelleenfilmatisointi. Uudempi The Thing ei tosin nytkään eroa edeltäjästään ihan valtavasti - tarina on uusi, mutta puitteet ja tapahtumat ovat pitkälti samanlaisia.

Uutuusversion huononnuksiin täytyy lukea liiallinen ihastuminen hirviöefekteihin. Kauhufiktion ykkössääntö on se, että pelottavin otus on sellainen, jota nähdään mahdollisimman vähän. Nyt örmelö viettää ruudussa enemmän aikaa kuin usea vuorosanoilla varustettu näyttelijä - joita muuten on ihan liikaa näin pienimuotoiseen elokuvaan. Muutama erinomaisen häiritsevä hirviön ja ihmisten välinen yhteenotto on kyllä saatu mukaan.

Hyväksi puoleksi täytyy lukea Mary Elizabeth Winsteadin näyttelemä päähenkilö, joka on sekä roolisuorituksen että käsikirjoituksen ansiosta pirteä poikkeus kauhu- ja toimintaelokuvien naishahmoihin. Kate on määrätietoinen ja osaava naishahmo, ei mikään pelastusta kirkuen odottava prinsessa.

En ole ihan täysin vakuuttunut uuden The Thingin olemassaolon tarpeellisuudesta, mutta toisaalta elokuva toimii riittävän hyvin, että ei sitä jaksa kauheasti moittia. Alkuperäistäkään ei ole saatu tällä kertaa vesitettyä retroaktiivisesti.

The Crow, 1994

Sun, 07 Apr 2013 14:11:46 +0300

Ohjaaja: Alex Proyas
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 102 min
IMDB: 7.6/10

Mistä se kertoo?

Halloweenia edeltävänä iltana huomisia häitään odottava nuoripari Eric (Brandon Lee) ja Shelly (Sofia Shinas) ryöstömurhataan kotonaan pikkurikollisten toimesta. Paikalle saapunut poliisi Albrecht (Ernie Hudson) haluaisi päästä selvittämään rikosta, mutta hän on kärsinyt alennuksen etsivästä passipoliisiksi. Albrecht joutuu siis vain lohduttamaan paikalle saapuvaa pariskunnan puoliksi kasvattamaa slummityttöä Sarah (Rochelle Davis) ja seuraamaan Shellyn kuolemaa sairaalassa.

Tasan vuoden kuluttua salaperäinen korppi laskeutuu Eric Dravenin haudalle. Eric punnertaa itsensä haudasta ulos ja kompastelee sekavana entisen asuntonsa raunioihin. Leikatessaan kätensä rikkoutuneeseen ikkunalasiin hän huomaa, että ylösnousemus on tuonut mukanaan myös kuolemattomuuden.

Eric maalaa kasvonsa mustavalkoiseksi ja päättää lähteä kostamaan Shellyn kuoleman. Tapettuaan ensimmäisen Shellyn raiskanneista roistoista, Tin Tinin (Laurence Mason) hän kovistelee tiedot muiden olinpaikoista ryöstötavaraan erikoistuneelta panttilainaajalta Gideonilta (Jon Polito). Perusroistot eivät tarjoa Ericille pahemmin vastusta, mutta gangstereiden päällikkö Top Dollar (Michael Wincott) on kovempi luu.

Onko se hyvä?

90-luvun alkupuoli oli hyvää aikaa synkille supersankarielokuville, kuten nähtiin myös Darkmanin kanssa. Tim Burtonin Batmanit olivat avanneet tien uudenlaiselle, realistisemmalle supersankarielokuvalle. The Crow on Batmanien tapaan (ja Darkmanista poiketen) alkanut sarjakuvana, tekijänä Jo Barr.

The Crow muistetaan erityisesti pääosanäyttelijä Brandon Leen traagisen kuoleman takia - Lee sai surmansa kuvausten loppuvaiheessa, kun häntä ammuttiin paukkupanoksen sijaan vahingossa oikealla luodilla. Tuplasääli sinänsä, koska Leen roolisuoritus onnistui nappiin.

Elokuva on saanut kulttimainetta myös onnistuneen visuaalisen ilmeensä ja ikonisen tyylinsä takia. Sarjakuvan synkeä goottiromantiikka toteutuu elokuvaversiossa mainiosti, vähemmän komedisesti kuin vastaavat yritelmät Lepakkomies-elokuvissa. Ihan kaikki elementit eivät ole kestäneet aikaa (kuten Ericin kuolemanjälkeinen kitaransoittoharrastus), mutta kokonaisuutena lopputulos on yllättävän näyttävä nykypäivänäkin.

The Crow on kulttimaineensa ansainnut - toisin kuin suuri osa aikalaistovereistaan, se on täysin katsottavissa ilman ironisia tai nostalgisia silmälaseja. Harmi, että siitäkin on tekeillä uusintaversio (pääosassa James McAvoy). Tästä jos jostain ei olisi moista tarvittu.

Nowhere to Hide, 1999

Thu, 04 Apr 2013 23:23:08 +0300

Ohjaaja: Myung-se Lee
Alkuperäismaa: Etelä-Korea
Kesto: 112 min
IMDB: 6.5/10

Mistä se kertoo?

Salamurhaaja Sungmin (Sung-kee Ahn) iskee korealaisen Incheonin kaupungin keskustassa. Murhaa alkavat selvittää paikallisen poliisipiirin murharyhmän etsivät Woo (Joong-Hoon Park) ja Kim (Dong-gun Jang).

Nyrkkitappeluihin mielellään ja jatkuvasti ajautuva Woo yrittää hakata murhaajan henkilöllisyyttä tutuista roistoista. Hiljalleen jälkiä alkaa kömpelöistä metodeista huolimatta löytyä ja Sungminin tyttöystävä osoittautuu arvokkaaksi lähteeksi. Sungmin on kuitenkin mestarillinen valeasujen käyttäjä ja livahtaa karkuun kerta toisensa jälkeen.

Onko se hyvä?

Synkeän I Saw the Devilin vastapainoksi sain vinkin katsoa vähän iisimmän Korea-pätkän. Nowhere to Hide ei ainakaan ole yhtä brutaalin verinen kuin aiemmin pohtimani sarjamurhaajajahti, mutta väkivaltaa piisaa ja outoa kikkailua sitäkin enemmän.

Elokuvan tarina ei ole erityisen merkityksellinen, eikä sitä oikein meinaa jaksaa suoraviivaisuudesta huolimatta edes seurata. Elokuvan ansiot ovat ihan muualla: se on villi kokoelma hidastuksia, pysäytyskuvia, erilaisia leikkauksia, kamera-ajoja, päällekkäiskuvia, kuvakulmia, epätyypillisiä musiikkivalintoja, asiaankuulumattomia ääniefektejä ja vaikka mitä muuta. Välillä meno rauhoittuu melkein tavalliseksi, mutta sitten taas yhtäkkiä kuva alkaa tökkimään ilman syytä. Laitteissa ei ole vikaa, sellaiseksi se on tarkoitettukin.

Nowhere to Hidea voisi pitää jonkinlaisena aasialaisen ja amerikkalaisen toimintaelokuvan mutatoituneena fuusiona - toimintakohtaukset ovat välillä kepeitä versiointeja John Woon tuotannosta, kun taas hilpeä buddy cop -meininki tuo mieleen Tappavat aseet ja muut jenkkileffat. Kaiken tämän päällä ovat surrealistiset tehokeinot, jotka tuntuvat liittyvän näytettävään kohtaukseen vain harvoin.

Tämä on taas yksi niitä elokuvia, joista en oikein tiedä mitä mieltä olisin. Se ei ainakaan ole yhtä äklö kuin Gaspar Noén freudilaista ankeutta tursuavat pläjäykset; Nowhere to Hide tuntuu tyytyvän tekemään kokeiluja kokeilun vuoksi eikä katsojan kiusaamiseksi. En uskalla sanoa sitä onnistuneeksi oikein millään mittapuulla, mutta ainakin se epäonnistuu mielenkiintoisesti ja hymy huulillaan.

The Place Beyond the Pines, 2012

Tue, 02 Apr 2013 22:02:00 +0300

Ohjaaja: Derek Cianfrance
Alkuperäismaa: Yhdysvallat
Kesto: 140 min
IMDB: 7.8/10

Mistä se kertoo?

Kauttaaltaan tatuoitu moottoripyörähurjapää Komea-Luke (Ryan Gosling) saapuu tivolin mukana New Yorkin osavaltion pikkukaupunkiin, Schenectadyyn. Kaupungissa Luke tapaa myös entisen yhden illan heilansa Rominan (Eva Mendes), joka paljastuu myös Luken pojan äidiksi. Rominalla on uusi mies, Kofi (Mahershala Ali), eivätkä he enää haluaisi varsinaisesti olla tekemisissä Luken kanssa.

Luke on kokee kuitenkin herätyksen saadessaan tietää isyydestään ja hän päättää jäädä Schenectadyyn lapsensa luokse vaikka väkisin. Työpaikkakin järjestyy Robinin (Ben Mendelsohn) autopajalta, mutta lisärahalle olisi käyttöä ja Robin ehdottaa vanhaa temppuaan, paria pankkiryöstöä ja lopettamista ennen kuin kiinnijäämisen uhka käy liian suureksi.

Nälkä kasvaa syödessä ja Luke haluaa tehdä lisää keikkaa, kun Robin on jo saanut tarpeekseen. Niinpä tietysti käy, että riskit realisoituvat ja ryöstö päätyy taka-ajon kautta piiritystilanteeseen. Nuori partiopoliisi ja Luken tavoin uusi isä Avery (Bradley Cooper) pysäyttää Luken henkensä uhalla ja seuraukset tuntuvat seuraavassakin sukupolvessa. Averyllä on omana ristinään korruptoitunut poliisilaitos, muun muassa Ray Liottan näyttelemä Delucca.

Onko se hyvä?

The Place Beyond the Pines on enemmän kuin miltä ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa: rakkaus- ja rikossolmuista kasvaa kolmiosainen draama, jossa isien synnit kaatuvat poikien niskaan miltei raamatulliseen tapaan.

Elokuva on yli kaksituntisena pitkähkö, mutta ei siinä tunnu olevan löysää, jota olisi kannattanut leikata pois. Pienetkin asiat kasvavat yllättävän merkityksellisiksi tarinan edetessä, joten elokuva maksaa lopussa viitsimistä takaisin korkojen kera. Rauhallinen rytmitys toimii.

The Place Beyond the Pines varoo moralisoimasta, vaikka tilaisuuksia olisi yltäkylläisesti. Hyvääkin tarkoittavat tyypit tekevät huonoja valintoja ja seuraukset saattavat olla odottamattomia. Henkilöhahmot ovat hienoja moniulotteisuutensa takia - pankkiryöstäjäjuntti osaa olla reilu jätkä, eikä se naisen vienyt vieras mieskään ole yhtään hassumpi kasvatti-isä. Korruptoituneet poliisitkin pitävät ainakin toisistaan huolta.

Elokuvasta saisi irti parempaakin analyysiä, mutta spoilereiden välttämiseksi on syytä vaieta sen hienoimmista jutuista. Leffa sisältää, kuten sanottua, paljon enemmän kuin mitä trailerin perusteella saattaisi kuvitella. Kannattaa katsoa avoimin mielin.