Melancholia, 2011
Elokuvasta
- Ohjaaja: Lars von Trier
- Alkuperäismaa: Tanska / Ruotsi / Ranska / Saksa
- Kesto: 136 min.
- IMDB: 7.5/10
Mistä se kertoo?
Melancholiassa loppu tulee heti alkuun: jättiläismäinen sininen planeetta jyrää maapallon yli. Ajassa ennen maailmanloppua tutustutaan kuitenkin sisaruspari Justinen (Kirsten Dunst) ja Clairen (Charlotte Gainsbourg) perhe-elämään. Alussa vääjäämättömän tuhon tuova Melancholia-planeetta ei ole vielä edes havaittu, mutta lopulta sininen jättiläinen peittää koko taivaan.
Elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa Justinen hääjuhlat True Blood-komistus Alexander Skarsgårdin esittämän Michaelin kanssa. Alun pikkuvaikeuksien jälkeen juhlinta vaikuttaa sujuvan kohtuuhyvin, mutta illan edetessä morsian alkaa käyttäytymään kummallisesti: Justine jää sänkyyn makaamaan, ottaa pitkän kylvyn kun kakku pitäisi leikata, karkaa aviovuoteestaan ja niin edelleen. Perheelle tai miehelle vakavasti masentuneen Justinen käytös ei tule täysin yllätyksenä, mutta kaikki odottivat parempaa ja toivoivat, että morsian osaisi olla edes hääpäivänään onnellinen.
Toinen puolisko kantaa Clairen nimeä. Justine on vaipunut masennuksessaan täysin toimintakyvyttömään kuntoon. Hän asuu Clairen ja tämän aviomiehen (Kiefer Sutherland) kartanossa. Melancholia-planeetta saapuu taivaalle ja vaikka tiedemiehet vakuuttavat sen menevän maapallon ohi, Claire lukee tuomiopäivän profetioita netistä ja pelkää. Justinen tila näennäisesti paranee, mutta samalla hän kertoo siskolleen tietävänsä lopun olevan tulossa.
Onko se hyvä?
Melancholia on ensisijaisesti kertomus ylitsepääsemättömän vaikeasta masennuksesta, yksinäisyydestä ja kuoleman kaipuusta. Justinen masennus ei ole surullisuutta tai haikeutta, vaan selvästi äärimmäisen rampauttava sairaus. Ihmiset Justinen ympärillä auttavat, suuttuvat, kärsivät ja turhautuvat. Masennusta itse tai läheisissään kokeneelle Melancholia on voimallinen elämys. Tällaisella elokuvalla on myös vahva sosiaalinen tilaus, sillä esimerkiksi vakavan masennuksen aiheuttama työkyvyttömyys on edelleen helposti työn pakoiluksi leimattu.
Visuaalisesti Melancholia on upea. Sininen väri toimii kantavana elementtinä halki elokuvan ja jylhät kartanomaisemat ovat komeaa katsottavaa. Musiikkina kuullaan teemaan sopivasti Wagnerin mahtipontisen surumielistä Tristan & Isoldea. Von Trierin dogma-tekniikka on läsnä, mutta hienovaraisemmin kuin ohjaajan aiemmissa elokuvissa.
